Jabadabaduu!

Hörppäilisin tällä hetkellä skumppaa, mikäli ei kuuden tunnin päästä soisi herätyskello. Minäpoika sitä nimittäin nappasin kiinni tavoitellusta arvosanasta. Eli kyseessä on siis näiden kolmen kandivuoden yleisarvosana, ja siksi määräytyi 2.1, eli toisiksi paras. Juuri kuin pitikin, tein kuitenkin (toisena ja etenkin) kolmantena vuonna melkoisen luku-urakan. Mutta vielä maistan kitalaessani ne epätoivon täyttämät ja luovutusta lähentelevät hetket, kun tuntui, ettei niitä 2500 sanaa sitten millään saa aikaiseksi. Saatikka sitten, että niissä olisi ollut hiukkaakaan omaperäisyyttä.

Ajattelin ennen loppuvuotta lukea vielä kaikki kirjoittamani esseet läpi siinä järjestyksessä, missä ne kirjoitinkin. Ihan vaikka todistaakseni itselleni, että ekan vuoden arvostelijat käsittelivät meitä pumpulahansikkain. Tai sitten paljastuukin, että tasoni pysyi juuri samana ekasta esseestä viimeiseen, ja että jotenkin olen taas onnistunut huijaamaan arvostelijoita aivan kuten ylppäreissäkin. Pälpätyksellä palkintoportaille.  

Ja nyt se on sitten opiskelijaelämä (ainakin toistaiseksi) lähestulkoon ohi ja voin palata lukemaan roskakirjallisuutta ja unohtamaan nipottavan mediakriittisyyteni. Noh, ainakin hetkeksi. 

Niin ja amumatkustus Lontoon julkisessa liikenteessä oli mulle aina kiehtova kokemus sinänsä. Oli hauska aina raukitella niitä reppuisia, jotka ahtautuivat hienhajuisiin sillipurkkeihin tunniksi pariksi päivittäin. Nyt se ei olekaan enää poikkeus, ja joku muu saa raukitella mua.

Toivon, että joku tekeekin niin ja nauraa mielessään vahingoniloisesti.

Kaapua vailla tosiaan valmis. Seitsemän suomalaista olisi kaapu/diplomi-hässäkkää tulossa todistamaan. Oonko mä todellakin osa uusioperherykemää vai mikä tässä kuvassa on kummaa?