T:n ‘Hello, trouble’ -tervehdyksestä eteenpäin 7-tuntinen Diana-konsertti Wembleylla olisi voinut sujua surkeamminkin. Ei saatu aikaan tippaakaan draamaa ja tultiin toimeen saumattomasti. Vaikka kukaan artisteista ei sinänsä ollutkaan poikkeuksellisen säkenöivä (okei, Kanyen sprinttaus lavan päädystä toiseen samalla räpäten oli), eikä akustiikka oikein pelannut, oli iltapäivä ja ilta mitä mainioin. Olo oli kuin olisi vanha frendi istunut vierellä, vaikka viikko sitten viimeksi tekstareitse riideltiinkin hölmöyksistä toisiamme turhaan loukaten.  

Lähinnä Rod Stewartille ja Take That’lle kiljuvien ja hälyttävästi lanteitaan ketkuttavien keski-ikäisten brittien keskellä aloin kuitenkin tajuamaan, että T:n ja mun juttu ei kuulunut sinne. Mulle tuli heti mitä hölmöin olo, kun T nosti käsivartensa harteilleni Tiny Dancerin tai vastaavan soidessa - me ei olla ‘kunnollinen juttu’, joten moiset eleet ja teot kuuluvat niille, jotka ovat. Kiemurrellen pääsin moisista tilanteista pois ilman, että jouduin selittelemään, mutta tavallaan toivon, että T olisi tullut samoihin päätelmiin kuin minäkin.

Tiedä sitten, onko kyse draaman puutteesta tai siitä, että se draama tuntuu nyt tuohon iltaan verrattuna niin naurettavalta, mutta joka tapauksessa tuo luku tuntui tulleen päätökseensä. Mikä parhainta, mua ei vaivais yhtään, jos jatkoa ei seuraisikaan. Saatiin yksi täydellinen päivä ja siisti piste lauseen loppuun.

Jos tämä kirja saa uuden luvun, se tulee olemaan tyyliltään aivan eri genreä. Ja mun kynä on mustetta täynnä, mut en vaan ole varma, onko mulla mitään sanottavaa.