Jabadabaduu!

Hörppäilisin tällä hetkellä skumppaa, mikäli ei kuuden tunnin päästä soisi herätyskello. Minäpoika sitä nimittäin nappasin kiinni tavoitellusta arvosanasta. Eli kyseessä on siis näiden kolmen kandivuoden yleisarvosana, ja siksi määräytyi 2.1, eli toisiksi paras. Juuri kuin pitikin, tein kuitenkin (toisena ja etenkin) kolmantena vuonna melkoisen luku-urakan. Mutta vielä maistan kitalaessani ne epätoivon täyttämät ja luovutusta lähentelevät hetket, kun tuntui, ettei niitä 2500 sanaa sitten millään saa aikaiseksi. Saatikka sitten, että niissä olisi ollut hiukkaakaan omaperäisyyttä.

Ajattelin ennen loppuvuotta lukea vielä kaikki kirjoittamani esseet läpi siinä järjestyksessä, missä ne kirjoitinkin. Ihan vaikka todistaakseni itselleni, että ekan vuoden arvostelijat käsittelivät meitä pumpulahansikkain. Tai sitten paljastuukin, että tasoni pysyi juuri samana ekasta esseestä viimeiseen, ja että jotenkin olen taas onnistunut huijaamaan arvostelijoita aivan kuten ylppäreissäkin. Pälpätyksellä palkintoportaille.  

Ja nyt se on sitten opiskelijaelämä (ainakin toistaiseksi) lähestulkoon ohi ja voin palata lukemaan roskakirjallisuutta ja unohtamaan nipottavan mediakriittisyyteni. Noh, ainakin hetkeksi. 

Niin ja amumatkustus Lontoon julkisessa liikenteessä oli mulle aina kiehtova kokemus sinänsä. Oli hauska aina raukitella niitä reppuisia, jotka ahtautuivat hienhajuisiin sillipurkkeihin tunniksi pariksi päivittäin. Nyt se ei olekaan enää poikkeus, ja joku muu saa raukitella mua.

Toivon, että joku tekeekin niin ja nauraa mielessään vahingoniloisesti.

Kaapua vailla tosiaan valmis. Seitsemän suomalaista olisi kaapu/diplomi-hässäkkää tulossa todistamaan. Oonko mä todellakin osa uusioperherykemää vai mikä tässä kuvassa on kummaa?

T:n ‘Hello, trouble’ -tervehdyksestä eteenpäin 7-tuntinen Diana-konsertti Wembleylla olisi voinut sujua surkeamminkin. Ei saatu aikaan tippaakaan draamaa ja tultiin toimeen saumattomasti. Vaikka kukaan artisteista ei sinänsä ollutkaan poikkeuksellisen säkenöivä (okei, Kanyen sprinttaus lavan päädystä toiseen samalla räpäten oli), eikä akustiikka oikein pelannut, oli iltapäivä ja ilta mitä mainioin. Olo oli kuin olisi vanha frendi istunut vierellä, vaikka viikko sitten viimeksi tekstareitse riideltiinkin hölmöyksistä toisiamme turhaan loukaten.  

Lähinnä Rod Stewartille ja Take That’lle kiljuvien ja hälyttävästi lanteitaan ketkuttavien keski-ikäisten brittien keskellä aloin kuitenkin tajuamaan, että T:n ja mun juttu ei kuulunut sinne. Mulle tuli heti mitä hölmöin olo, kun T nosti käsivartensa harteilleni Tiny Dancerin tai vastaavan soidessa - me ei olla ‘kunnollinen juttu’, joten moiset eleet ja teot kuuluvat niille, jotka ovat. Kiemurrellen pääsin moisista tilanteista pois ilman, että jouduin selittelemään, mutta tavallaan toivon, että T olisi tullut samoihin päätelmiin kuin minäkin.

Tiedä sitten, onko kyse draaman puutteesta tai siitä, että se draama tuntuu nyt tuohon iltaan verrattuna niin naurettavalta, mutta joka tapauksessa tuo luku tuntui tulleen päätökseensä. Mikä parhainta, mua ei vaivais yhtään, jos jatkoa ei seuraisikaan. Saatiin yksi täydellinen päivä ja siisti piste lauseen loppuun.

Jos tämä kirja saa uuden luvun, se tulee olemaan tyyliltään aivan eri genreä. Ja mun kynä on mustetta täynnä, mut en vaan ole varma, onko mulla mitään sanottavaa.

Maanantai: koko päivän kestävä paluumatka Pariisista Lontooseen

Tiistai: Toinen työhaastattelu ja työtarjous.

Keskiviikko: Samaisen työtarjouksen hyväksyntä, palkankorotus ja kahden työtarjouksen torjunta. Blairin vika työpäivä.

Torstai: Työkeikka Elton Johnin kesäkekkereissä. Spice Girlsin paluu.

Perjantai: Ensimmäinen ja toinen terrorismitapaus. Työkeikka Simon Cowellin kavereille.

Lauantai: Kolmas terrorismitapaus. Ensimmäinen vapaapäivä 2,5 viikkoon.

Sunnuntai: Diana-konsertti ja lisää sadetta.

Huomenna: Aikuiselämäni alku uudessa työpaikassa.