Olisikohan mitään keinoa saada yhteen kaksi kenties lempparipuhujaani - Tarja Halonen ja Michael Parkinson? Parkinson tosiaan (lievänä piikkinä kolleega Jonathan Rossille) keskittyy kuuntelemaan haastatellessaan, päällepuhumisen sijasta.

Tarja puolestaan taas tänään todisti, että hallitsee mediatilaisuudet yhä ja yhä paremmin. Tietäisipä vaan, miten monta ajatusta hänkin joutuu pääkoppansa sisään ikuisesti jättämään ollakseen poliittisesti korrekti. Hän tekee hommansa laadukkaasti, semi-spontaanisti ja rauhallisesti.

Vaikka kylläpä Tarjan Jonathan Rossinkin sohvalla mielelläni näkisin. 

Jotenkin en osaa uskoa, että Gordon Brown’ta saisi millään mediakoulutuksellakaan Tarjan tasolle puhumisen taitojen suhteen.

Ja hieman asiasta poiketen, tänään oli tappavintappavin kuntosalikäynti. 1,5h sali-cardion jälkeen taukkina tepastelin vielä tunnin spinning-tunnille. Ei siinä mitään, mutta vetäjä oli orjapiiskuri, eikä mulla riittänyt energiaa. Se oli ilkeäilkeäilkeä. Mutta tietty heti kotiin kävellessä olin sille jo kiitollinen.

Loppuviikosta on jopa töitä. Korkea aika jo. 

Eli kuulinpa juuri äsken, että se Pariisin Air Show, minne lupauduin hommiin, kestääkin nyt odotettua pidempään - yhteensä reissussa ollaan 11 päivää. Kahisevaa siispä tippuu 800 puntaa. Suomennettuna: en joudu kadulle, en joudu kadulle, en joudu kadulle.

Vaikka nämä kadut ihania ovatkin.

Niin ja tosiaan kamalaahan tuosta jutusta sinänsä tekee sen, että kyseinen härdelli esittelee uusimpia sota- yms. lentokoneita/palveluita yrityksille ja etenkin jenkeille. Eli siispä minäkin sodanvastustajana olen näin mukana antamassa (olisi se sitten kuin pieni tahansa) panokseni sotaleikkien mahdollistamiseksi. Mutta toisaalta kaipa minä panokseni sodalle annan joka hetki, jolloin en ole protestoimassa tai tekemässä asialle jotain konkreettisesti.

Tänään lähti hakemukset muunmuassa Kiinaan, metroseksuaali-miestenlehteen ja pariin muuhun. Piru mikä ala tämäkin on.