Kämppis aamulla hirmuiseen sateeseen uskaltautuessaan (mä pidän toistaiseksi mörrimöykky-päivää) laittoi pikkuiset jalkansa kenkiinsä, ainoastaan löytääkseensä sieltä kuolleen pikkuhiiren. Kiljaisi kerrankin.

Mun viikko on siis alkanut oih-niin-mainiosti. Menisiköhän sitä jo heti repimään tämän viikon sivut kalenterista ja asettamaan kaikki ajanmittarit ensi viikkoon?

Ei ikinä ikinä ikinä ikinä ikinä ikinä ikinä enää. Mikälie mun ja T:n välillä on meitä yli vuoden roikottanut mukanaan, on vaan kaikinpuolin kieroa. Ei aitoa, ei sydämellistä, ei kaiken sen vaivan arvoista. Yksinkertaisesti turhaa ja oksettavaa. Koko vitun touhu vaan on niin ajanhukkaa.

Kai mä itekin sen sille yöllä sanoin: mä oon tässä mukana todistaakseni itselleni, että olin väärässä, kun aiemmin sanoin, ettei tätä tosiaankaan ollut tarkoitettu onnistuvaksi. Harmi vaan, että joka ikinen kerta se vaan vaikeutuu vaikenemistaan.

Miksi me ruokitaan toisimme epävarmuuksia? Miksi me annetaan väärinkäsitysten vaan jäädä kytemään? Miksi me ollaan niin pirun ilkeitä toisillemme?