Nyt puskee taas melko lujasti, vaikka se Euroviisu-artikkeli ikävästi junnaakin. Sain eräältä yllättävältä taholta mahdollisen työtarjouksen syksystä alkaen, ja innostuin heti. Kerron heti lisää, mikäli se varmistuu. Myös torstainen tarjoilukeikka (hehei Ken Livingstone!) piristi kummasti, oli siitä jo puoli vuotta, kun viimeksi oli ihania työkamuja nähnyt! Mun pöydässä oli suomalaisheppu, joka jaksoi vaan selostaa Euroviisuista koko pöytäseurueelleen. Teki mieli huikata jotain, mutta tyydyin vain hymyilemään hölmösti. Siitähän mulla maksetaan, ei kulttuurikommenteista.

Mun pikkusiskoista pienempi täyttää 1-8 huomenna! Paska mäihä, mulle sä taukki oot silti aina 7-v ja nukut pinnasängyssä.

Tänään paistaa aurinko niin taivaalla kun huulillanikin. Hakemuksia lentelee yhä ja alan hiljalleen tajuta taas, että mun tulevaisuus on mun.  

Joo, olen lukenut buddhalaiskirjallisuutta. Tahdontahdontahdon Suomeen edes viikoksi.

Olipas taas poukkoilevaa, mutta jotkut sunnuntaiaamut vain ovat sellaisia. 

Niin ja joo, ehkä 7-vuotiaat eivät sittenkään pinnasänkyjä tarvitse. Muistikuvat ovat huteria mutta sinnikkäitä, myönnetään.  

Olisikohan mitään keinoa saada yhteen kaksi kenties lempparipuhujaani - Tarja Halonen ja Michael Parkinson? Parkinson tosiaan (lievänä piikkinä kolleega Jonathan Rossille) keskittyy kuuntelemaan haastatellessaan, päällepuhumisen sijasta.

Tarja puolestaan taas tänään todisti, että hallitsee mediatilaisuudet yhä ja yhä paremmin. Tietäisipä vaan, miten monta ajatusta hänkin joutuu pääkoppansa sisään ikuisesti jättämään ollakseen poliittisesti korrekti. Hän tekee hommansa laadukkaasti, semi-spontaanisti ja rauhallisesti.

Vaikka kylläpä Tarjan Jonathan Rossinkin sohvalla mielelläni näkisin. 

Jotenkin en osaa uskoa, että Gordon Brown’ta saisi millään mediakoulutuksellakaan Tarjan tasolle puhumisen taitojen suhteen.

Ja hieman asiasta poiketen, tänään oli tappavintappavin kuntosalikäynti. 1,5h sali-cardion jälkeen taukkina tepastelin vielä tunnin spinning-tunnille. Ei siinä mitään, mutta vetäjä oli orjapiiskuri, eikä mulla riittänyt energiaa. Se oli ilkeäilkeäilkeä. Mutta tietty heti kotiin kävellessä olin sille jo kiitollinen.

Loppuviikosta on jopa töitä. Korkea aika jo. 

Eli kuulinpa juuri äsken, että se Pariisin Air Show, minne lupauduin hommiin, kestääkin nyt odotettua pidempään - yhteensä reissussa ollaan 11 päivää. Kahisevaa siispä tippuu 800 puntaa. Suomennettuna: en joudu kadulle, en joudu kadulle, en joudu kadulle.

Vaikka nämä kadut ihania ovatkin.

Niin ja tosiaan kamalaahan tuosta jutusta sinänsä tekee sen, että kyseinen härdelli esittelee uusimpia sota- yms. lentokoneita/palveluita yrityksille ja etenkin jenkeille. Eli siispä minäkin sodanvastustajana olen näin mukana antamassa (olisi se sitten kuin pieni tahansa) panokseni sotaleikkien mahdollistamiseksi. Mutta toisaalta kaipa minä panokseni sodalle annan joka hetki, jolloin en ole protestoimassa tai tekemässä asialle jotain konkreettisesti.

Tänään lähti hakemukset muunmuassa Kiinaan, metroseksuaali-miestenlehteen ja pariin muuhun. Piru mikä ala tämäkin on.

… No ei töitä ainakaan, mutta sadetta senkin edestä. Salille olen silti jotenkin saanut itseni joka toinen päivä ohjattua, tänään tosin tulee poikkeus rytmiin.

Töistä puheenollen, hakemuksia tulee läheteltyä kymmeniä päivässä. Pari rimanalitustakin ollut, mm. keikka The X Factorissa (laulaminen luultavasti meille työntekijöille vapaaehtoista), pesti kristillisradion avustajana, ja kaikenmaailman sielunsyöjämainostajien toimistoassareita. Kituuttaminen onneksi sujunut aika hyvin, joten rahat ainakin vielä riittänee.

Ja kaipa sitä on mainittava ne Viisutkin sitten koko muun maailman nettijulkaisujen tavoin: mulle tarjottiin juttuideaa Euroviisuista yhteen jenkkinettilehteen. Hmm. Onneksi sentään sarkasmia ei pidä säästellä, mutta vaikea silti keksiä mitään sellaista, mitä viisuhässäkästä olisi jo sanottu. Sitä paitsi olisi reippaasti helpompi kirjoittaa ne reilut 1000 sanaa, jos Ukraina olisi vienyt voiton.

Äh kun olisi jotain elämää, mistä kertoa. T:tä ei lasketa, eikä muitakaan matelijoita.

Kämppis aamulla hirmuiseen sateeseen uskaltautuessaan (mä pidän toistaiseksi mörrimöykky-päivää) laittoi pikkuiset jalkansa kenkiinsä, ainoastaan löytääkseensä sieltä kuolleen pikkuhiiren. Kiljaisi kerrankin.

Mun viikko on siis alkanut oih-niin-mainiosti. Menisiköhän sitä jo heti repimään tämän viikon sivut kalenterista ja asettamaan kaikki ajanmittarit ensi viikkoon?

Ei ikinä ikinä ikinä ikinä ikinä ikinä ikinä enää. Mikälie mun ja T:n välillä on meitä yli vuoden roikottanut mukanaan, on vaan kaikinpuolin kieroa. Ei aitoa, ei sydämellistä, ei kaiken sen vaivan arvoista. Yksinkertaisesti turhaa ja oksettavaa. Koko vitun touhu vaan on niin ajanhukkaa.

Kai mä itekin sen sille yöllä sanoin: mä oon tässä mukana todistaakseni itselleni, että olin väärässä, kun aiemmin sanoin, ettei tätä tosiaankaan ollut tarkoitettu onnistuvaksi. Harmi vaan, että joka ikinen kerta se vaan vaikeutuu vaikenemistaan.

Miksi me ruokitaan toisimme epävarmuuksia? Miksi me annetaan väärinkäsitysten vaan jäädä kytemään? Miksi me ollaan niin pirun ilkeitä toisillemme? 

Ei sovi minulle tämä viikonloppu-fiilis sitten laisinkaan. Tarkoitan tuolla sitä, että lähes kaiken voi päättää itse. Mennä sinne, tulla tänne ja tuonne, jos huvittaa. Ilman paineita. Hyvällä omatunnolla. Rennosti. Tiistaina se vielä luonnostui ihan hyvin puistolöhöilyn myötä, mutta nyt alkaa jo hieman rasittamaan.

Pistinpä sitten jo pari työhakemusta menemään (systemaattisesti tämän kuun aikana lähtee lähemmäs 100). Yksi niistä, tosin palkaton, olisi hyväkin internship (ei tietoakaan suomennoksesta, työharjoittelu on vähän sivuun). Se sitäpaitsi alkaisi jo tiistaina. Harkitsen vielä muutaman tarjoilukeikan hyväksymistä ensi viikolle. Pitäisi tietenkin hyväksyä ihan rahapulankin takia, mutta tahtoisi ns. kunnon hommia.

On tässä ‘lomailussa’ jotain hyviäkin puolia, tietty: voi ottaa lasillisen shampanjaa aamupalan kaveriksi; ehtii lähettää kaikki rästiin jääneet hakemukset, yms. paperihommat; voi tehdä mitä mieleen juolahtaa ja tuntuu kivalta juuri sillä hetkellä… Kaipa ne vain tuntuvat niin vähäpätöisiltä kaiken tuon itsekurin jälkeen.

Toisaalta olisi kiva pitää lomaa, toisaalta päästä taas ahkeraksi. Ah tätä vaikeutta.