Tuntuipa jotenkin osuvalta hetkeksi käväistä täällä dokumentoimassa dokementtikirjallisuutta käsittelevän esseeni etenemistä. Melkoista rikkaruohojen (ja parin kauniin kukankin) kitkemistä juuri tämän esseen työstäminen on ollut ja yhä on, mutta kaipa sitä on myönnettävä, että toisinaan sitä on tyydyttävä sinisävyiseen puutarhaan.

Joo, kyllä taas masteroin artikuloinnin taidon. Unohtakaa.

Vajaa tuhat sanaa kirjoitettavana, ja suurinpiirtein kaksitoista tuntia tätä elämänvaihdettani jäljellä. Enkä tavallaan James Agee’ta, kaltaistani itsepäistä haihattelijaa sopivampaa kumppania tälle loppusuoralle olisi voinut toivoa. Että olen kliseiden ylläpitäjä, mutta sanottava on, että nämä heput, joista esseitä olen nyt kolmen vuoden varrella kirjoittanut, ovat kuin inhoja tuttuja. Päänvaivoja kaikki, mutta parhaalla tavalla. Ja ainoa oppimani asia kirjallisuudesta on ollut se, että sanat ovat vain sanoja; teoriat tarvitsevat tekoja; ja jokaisessa totuudessa piileskelee sen epäluotettavuus. Mutta pirun hauskaa mulla on ollut tässä matkan varrella.

Vielä mä taidan näiden heppujen hautoja jonain päivänä kierrellä.

Niin ja vekkulia vappua kaikille sitä juhliville! 

Ja hieman vielä oman elämäni kertausta… Vaikka paljon mun ja T:n jutusta puuttuukin, niin tajusinpa, että juuri nyt mulle on täydellistä se, että kun kysyn siltä, että milloin alkavalla viikolla sille sopis shampanjan korkkaus, niin tekstarivastaus saapuu noin 40 sekunnin päästä: "Anytme".

Tämän illan olenkin vuorostaan W. C. Williamsin tyttönä täällä, hieman haikeaa. Ensi perjantaista lähtien kun ei olekaan vakiotreffejä erinäisten kuolleiden miesten kanssa. Hmph. Pulma.

Palautin tänään tosiaan sen lähikuva-esseen, tuhat senttiä tippui otsarypyistä sen myötä kyllä. Muutenkin oli aika herkkua törmäillä ei-kuolleisiin ihmisiin koulun kulmilla. Outoa oli se fiilis: kukaan ei isosta työurakasta huolimatta vaikuttanut kauhean stressaantuneelta, ilmassa oli hieman sellaista sähköistä joulun odottelua. Kuin maanantai-iltapäivällä saisi avata viimeiseltä kolmelta vuodelta kertyneet kiiltelevät paketit ja tanssia kuusen (noh, lähinnä oppilaskunnan baaritiskin) ympärillä. Mutta samanaikaisesti kaikki tuntuvat harmittelevan, että loppu on lähellä.

Nostalgia iskee jo nyt, mutta ei ihan vielä näitä kuolleita heppuja kohtaan. Williamsin lisäksi nyt vielä kaksi vuorokautta painiskelen Ageen, Brechtin ja Ionescon kanssa. Jenkki/ranska/saksa/romanialais-miesseurueen kanssa siis. Kaikkeen sitä on tultu.

Shampanja menee jääkaappiin pian, ja uudet lasitkin on eBaylta ostettu. Jestas. Nearly there. Viikon päästä tämä on muisto vain. 

Rakas ja niin rasittava Lontoon kotikulmani, New Cross nimeltään, ei tule toimeen liekkien kanssa sitten laisinkaan. Kuusitoista vuotta sittenhän tapahtuneen kuuluisan kotipippalo-tulipalon seurauksena syntyi melkoinen (yhä kovinkin puhuttava) kysymys brittipoliisien rasistisista asenteista.

Nytpä sitten tänä aamuna tämä ei-niin-hohdokas, mutta uskaliaan omintakeinen kaupunginosa pääsi takaisin uutisten ykkösotsikoksi - taas kerran tulipalon myötä. Metro/juna-aseman lähistöllä kun nimittäin syttyi teollisuuskohteesta suurehko, liikenteen sekoittanut tulipalo. Me asutaan parin kilsan päästä siitä asemasta, mutta heti aamuneljän maissa kun L:n kanssa jo esseitä oltiin taas väsäämässä, niin pahanhajuinen käry vaikutti aivan kuin matkaa olisi ollut askelen verran.

Mediaesseetä olen nyt sitten viimeistelemässä, kaipa ihan hyvä tästä tulee. Aihe ei vaan enää kiinnosta sitten laisinkaan, tuntuu kuin pitäisi uudempaa kertaa hyvästellä jotain ihmistä, jota ikävä ei todellakaan tule. Mekaanista vain.

L:llä ja mulla on tapana piristellä toisiamme kukkasin. Aina, kun olen pikkutunneilla joko töistä tai huveista tulossa kotiin, nappaan jonkun kukkulan varren ruusupuskasta L:lle yhden ruusun, ja jätän sen sitten siihen L:n oviaukolle aamua odottamaan. Siltä löytyy sieltä huoneen ikkunalaudalta jo melkoinen kokoelma kauneimmista. L puolestaan ostelee usein kukkia meditaationurkkaustaan varten (eloa oltava jossain muodossa), ja niistä minäkin saan sitten pikkuisen lajitelman viinikuppiin aseteltuna. Jostain syystä lasin pohjalle L vielä aina sirottelee punaista chililastuja, joten melkoisen ihanalta sellaisen saaminen tuntuu. Ja joka viikko on jotain erilaista: tänään tässä pöydällä koreilee hassuja limenvihreitä karvapallokukkia.

Joskus mä oikeasti ihmettelen, että mitä kalju singaporelainen taiteilija oikein ajattelee, kun sanoo, että mä teen sen elämästä paremman.

Valehtelematta on nyt aika mahdoton ja saamaton olo. Ei laiskuuden suhteen, vaan päätösten. Vielä paljonpaljon tehtävänä, ja päivät ja yöt kipittää (vaikken nukukaan). Kofeiinia veri pullollaan, ja on hieman kihelmöivän tärisevä olo raajoissa. Ajatus ei rullaa, kun tavallaan kaikki mahdollinen on jo siellä kopassa.

Hei siinäpä se: siellä on liikaa rationalisointeja - niin, ettei se enää osaa heittää sieltä mitään pois, tai laittaa pinoihin.

Pitäisi pitää maanantai-iltaa ja sitä massiivisen vapauden lupausta jotenkin inspiroivana, mutta ei vaan sitten millään pysty sitä näkemään. Ylämäki on minuakin korkeampi.

Enkä tiedä yhtään, mitä tehdä. Pitäisi nukkua, mutta ei nukuta sitten laisinkaan. Tekisi mieli soittaa ja itkeä T:lle, pyytää se tänne lohduttamaan (vitsi; se sellaista osaa ei). Täytyisi vaan puskea eteenpäin, sylkeä vain nämä ajatukset ulos jotenkin järkevässä ja pakatussa muodossa, mutta portit ovat lukossa.

Haluaisi luovuttaa ja kellahtaa. 

Nyt on filmiessee (lähikuva on aiheenani) työn alla, pitäisi tänään saada finished, jotta sitten pääsisi kirjallisuusesseiden pariin. Ongelma kai mulla on se, ettei itse esseen kirjoittaminen koskaan houkuttele at all, tutkimustyötä sen puolestaan tekisin mielelläni vaikka vuoden.

Koneella kun nyt sitten tulee oltua, on ns. kirjoitustaukojen pitäminen way too easy. Eksyinpä sitten eilen blogimaailman syvyyksiin, ja yhden blogipostauksen kautta suomalaisten tv-kanavien nettitv-tarjontaan. Ja Nelosen newbietä seuratessani yksi juttu tuli mieleen painuvasti: englantilaiset sanat tuntuvat olevan järisyttävän paljon osana dialogia. Esimerkiksi tuo sana ‘catering’. Itse tosiaan olen niitä hommia osa-aikaisesti täällä tehnyt, joten joudun suomeksikin sitä toisinaan selvittelemään. Mutta koskaan en ole sanaa ‘catering’ tunkenut suomilauseisiini (käytän mielummin juhlatarjoilua tai pitopalvelua). Kun puhun englantia, puhun englantia. Kun suomea, puhun suomea.

Täällä Lontoossa tapaamieni suomalaistenkin suista moisia finglish-lauseita usein pääsee putkahtamaan, kun suomi-sanan löytäminen saattaa kestää turhan pitkään. Mutta mikäli sanavarasto on edes hiukan kiitettävän puolella, pitäisi suomalainen sana tai sanonta olla käytettävissä. Englantilaiset sanat kun omasta mielestäni tuntuvat so random keskellä suomalaista lausetta.

Maikkarin tanssisarjan tuomareilla kyseinen ongelma ilmenee vieläkin näkyvämmin. Shape on muoto, jestas soikoon! Ehkä kaikki tämä aggressiivisuus on vain oman saamattomuuteni ansiota. Huomaavatkohan Suomessa asuvat katselijatkin samaa ilmiötä? Enkä tosiaankaan täysin kehoita fiktiosarjojen käyttävän kaurismäkimäistä dialogia, mutta joku inflaatio suomenkielellä taitaa olla meneillään.

Reilu viikko ja menee koulukirjat nuotioon. Noh, lecture notes ainakin.

P.S. Prove my point yet?

Inhottaa oikein itseänikin nämä typerät lyhyet postaukset, mutta heti viiden minuutin surffailunkin jälkeen nykyisin tulee huono omatunto: pitäisi nimittäin Brechtiä ja kumppaneita olla vaan analysoimassa. Pakko olisi alkaa kirjoittamaan taustatyön ja muistiinpanojen tekemisen sijaan, mutta on jonkinmoinen tukos kai meneillään. Ja vanhoja esseitä lukiessani/korjaillessani tulee vielä kamalampi masennus; miten kummassa mä olen joskus takonut sellaisia lauseita, joista nyt en itsekään oikein selvää saa?

Joka tapauksessa, iloisiakin uutisia ankeuden keskeltä löytyy. Ensinnäkin, pääsen duunipoppoon kanssa Pariisiin viikoksi kesäkuun lopulla. Töitä tosin tekemään, mutta tällä hetkellä se on toissijaista. En nimittäin vieläkään ole Pariisiin ehtinyt, ohi vain kahdesti ajanut. Lentoshow’ta mennään sinne keitraamaan. Vielä en tiedä tosin yhtään, että ketkä muut sinne on lähdössä. Saa nähdä onko P messissä. Hmm.

Niin ja kutsut valmistujaisseremoniaan saapuivat perjantaina. Kaksi lippua saan ilmaiseksi, sitten pitäisi muista maksaa (ja paljon). Kaapu ja se hattu jenkkityylinen lakki tulee olla vuokrattuna ja sitten haetaan se diplomi. Käytän tietenkin kun-sanaa jos:n sijaan. Jos eivät nimittäin mua kelpuuta sinne lavalle niin minä menen ja kaivan kaikenmaailman Nabokovit ja Hawthornet haudoistaan ja puraisen niiltä korvat irti.

Ja en tiedä onko tämä ilo- vai ei-uutisia, mutta kaipa sitten T:n kanssa vieläkin jotain yritetään setviä. Se koko homma on vaan jotenkin niin raakaa; tarkoitan, että jokainen pikkujuttu tuntuu satuttavan aivan liiallisesti. Kuin meiltä molemmilta olisi joku raapinut uloimman ihokerroksen pois ja sitä pintaa tässä nyt molemmat on koskettelemassa terävin kynsin.

Tällä hetkellä ei kuitenkaan satu.  

Hieman vaan itseänikin varten kertaan näitä tämän vuoden arvosanoja…

Kolme kirjallisuusesseetä on nyt tullut takas, ja kaikista tullut high 2.1/low first. Eli hurraa. Mediaesseestä (syksyn) ei tietoa (pitäisi selvitä maanantaina, journalismikurssin arvosana pitäisi myös olla aika hyvä.

Vielä siis tehtävänä yksi mediaessee (4000 sanaa), sekä kolme kirjallisuusesseetä (2500 sanaa per kipale) - myös tietenkin on editoitava noita palautettavia esseitä, jotta uskaltaa sitten portfolion rauhallisin mielin palauttaa vapunaattona.

Mikko Silvennoinen on vähän vanhentunut. Sen karisma toimii paremmin soolona.

Nyt löytyy yksi kirjoittamani artikkeli netin kujiltakin: MyCulturalLife.co.uk-sivustolla.

Kyseessä oli siis buddhalaismeditaatio-retreat, josta tuon reportaasin tein yhtä kouluprojektia varten. On mikä on, mutta julkaistu sentään!

Vuosi siihen meni, aika pilkulleen. Viime yönä, keskellä pomppivia punkrock-ilohileitä, tajusin vihdoin, ettei T:ssä ole taistelun arvoista sitten mitään. Kemiaa riittää, mutta me vaan ei pidetä toisistamme tarpeeksi huolta. Kaipa mä sitä jollain tasolla rakastin, jos sitä sanaa enää uskaltaa nykypäivänä käyttää, mutta kuten Nina Persson ja Manicsit rallattavat, loving you is not enough not enough not enough.

Uusia tuulia kohti. (Lue: parempi keskittyminen esseisiin tästä lähtien.)

Olis toisen tatuoinnin paikka. 

PS. Macy Gray oli järisyttävä. Hyvässä mielessä.