Jabadabaduu!

Hörppäilisin tällä hetkellä skumppaa, mikäli ei kuuden tunnin päästä soisi herätyskello. Minäpoika sitä nimittäin nappasin kiinni tavoitellusta arvosanasta. Eli kyseessä on siis näiden kolmen kandivuoden yleisarvosana, ja siksi määräytyi 2.1, eli toisiksi paras. Juuri kuin pitikin, tein kuitenkin (toisena ja etenkin) kolmantena vuonna melkoisen luku-urakan. Mutta vielä maistan kitalaessani ne epätoivon täyttämät ja luovutusta lähentelevät hetket, kun tuntui, ettei niitä 2500 sanaa sitten millään saa aikaiseksi. Saatikka sitten, että niissä olisi ollut hiukkaakaan omaperäisyyttä.

Ajattelin ennen loppuvuotta lukea vielä kaikki kirjoittamani esseet läpi siinä järjestyksessä, missä ne kirjoitinkin. Ihan vaikka todistaakseni itselleni, että ekan vuoden arvostelijat käsittelivät meitä pumpulahansikkain. Tai sitten paljastuukin, että tasoni pysyi juuri samana ekasta esseestä viimeiseen, ja että jotenkin olen taas onnistunut huijaamaan arvostelijoita aivan kuten ylppäreissäkin. Pälpätyksellä palkintoportaille.  

Ja nyt se on sitten opiskelijaelämä (ainakin toistaiseksi) lähestulkoon ohi ja voin palata lukemaan roskakirjallisuutta ja unohtamaan nipottavan mediakriittisyyteni. Noh, ainakin hetkeksi. 

Niin ja amumatkustus Lontoon julkisessa liikenteessä oli mulle aina kiehtova kokemus sinänsä. Oli hauska aina raukitella niitä reppuisia, jotka ahtautuivat hienhajuisiin sillipurkkeihin tunniksi pariksi päivittäin. Nyt se ei olekaan enää poikkeus, ja joku muu saa raukitella mua.

Toivon, että joku tekeekin niin ja nauraa mielessään vahingoniloisesti.

Kaapua vailla tosiaan valmis. Seitsemän suomalaista olisi kaapu/diplomi-hässäkkää tulossa todistamaan. Oonko mä todellakin osa uusioperherykemää vai mikä tässä kuvassa on kummaa?

T:n ‘Hello, trouble’ -tervehdyksestä eteenpäin 7-tuntinen Diana-konsertti Wembleylla olisi voinut sujua surkeamminkin. Ei saatu aikaan tippaakaan draamaa ja tultiin toimeen saumattomasti. Vaikka kukaan artisteista ei sinänsä ollutkaan poikkeuksellisen säkenöivä (okei, Kanyen sprinttaus lavan päädystä toiseen samalla räpäten oli), eikä akustiikka oikein pelannut, oli iltapäivä ja ilta mitä mainioin. Olo oli kuin olisi vanha frendi istunut vierellä, vaikka viikko sitten viimeksi tekstareitse riideltiinkin hölmöyksistä toisiamme turhaan loukaten.  

Lähinnä Rod Stewartille ja Take That’lle kiljuvien ja hälyttävästi lanteitaan ketkuttavien keski-ikäisten brittien keskellä aloin kuitenkin tajuamaan, että T:n ja mun juttu ei kuulunut sinne. Mulle tuli heti mitä hölmöin olo, kun T nosti käsivartensa harteilleni Tiny Dancerin tai vastaavan soidessa - me ei olla ‘kunnollinen juttu’, joten moiset eleet ja teot kuuluvat niille, jotka ovat. Kiemurrellen pääsin moisista tilanteista pois ilman, että jouduin selittelemään, mutta tavallaan toivon, että T olisi tullut samoihin päätelmiin kuin minäkin.

Tiedä sitten, onko kyse draaman puutteesta tai siitä, että se draama tuntuu nyt tuohon iltaan verrattuna niin naurettavalta, mutta joka tapauksessa tuo luku tuntui tulleen päätökseensä. Mikä parhainta, mua ei vaivais yhtään, jos jatkoa ei seuraisikaan. Saatiin yksi täydellinen päivä ja siisti piste lauseen loppuun.

Jos tämä kirja saa uuden luvun, se tulee olemaan tyyliltään aivan eri genreä. Ja mun kynä on mustetta täynnä, mut en vaan ole varma, onko mulla mitään sanottavaa.

Maanantai: koko päivän kestävä paluumatka Pariisista Lontooseen

Tiistai: Toinen työhaastattelu ja työtarjous.

Keskiviikko: Samaisen työtarjouksen hyväksyntä, palkankorotus ja kahden työtarjouksen torjunta. Blairin vika työpäivä.

Torstai: Työkeikka Elton Johnin kesäkekkereissä. Spice Girlsin paluu.

Perjantai: Ensimmäinen ja toinen terrorismitapaus. Työkeikka Simon Cowellin kavereille.

Lauantai: Kolmas terrorismitapaus. Ensimmäinen vapaapäivä 2,5 viikkoon.

Sunnuntai: Diana-konsertti ja lisää sadetta.

Huomenna: Aikuiselämäni alku uudessa työpaikassa.  

Isot pahoittelut, etten ole ollut oikein läsnä täällä. Palaan luultavimmin 25.6, jonka jälkeen kerron taas kuulumisia ja kiukutuksia. Toivottavasti harvoja sellaisia.

Ja huippua juhannusta kaikille näin etukäteen! Mä lähden nyt kolme tunnin päästä hymyilemään kilpaa amerikkalaiskoisojen kanssa.

Jos millään saisin jokaikisen keskisuomalaisen lukemaan tämän Owen Sheers’in hienon artikkelin, olisin tyytyväinen. Sattumalta avasin junassa duunikeikalle matkustettaessamme Guardian-sanomalehden Travel-osaston pääartikkelin kertovan savolaispsyykkeestä, ja valehtelematta (riippuen kenties koti-ikävästä) itkin myöhemmin lukiessani jutun loppuun yksin bussissa.

Kaipa se on aina niin: pitää mennä/tulla ihanuuden ulkopuolelle/-lta, jotta käsittäisi sen kauneuden ja arvokkuuden. Vielä Helsingissä asuessani siitä ei ollut kuuloakaan, saatikka ensimmäisen Lontoon-vuoteni aikana. Nyt minustakin on vihdoin sitten kuoriutunut se sama klisee, kuin monista muistakin ‘ulkosuomalaisista’, vaikka aina oletin, että hei, minä kuule kun vihdoin Suomesta pois pääsen, niin turha luulo, että takaisin vilkuilenkaan.

Kirjoitan enempi kuulumisia ennen kuin perjantaina lennähdän Pariisiin. Ei, en kyllästy sanomaan tuota sivulausetta, en edes näppäimistölleni.  

Nyt puskee taas melko lujasti, vaikka se Euroviisu-artikkeli ikävästi junnaakin. Sain eräältä yllättävältä taholta mahdollisen työtarjouksen syksystä alkaen, ja innostuin heti. Kerron heti lisää, mikäli se varmistuu. Myös torstainen tarjoilukeikka (hehei Ken Livingstone!) piristi kummasti, oli siitä jo puoli vuotta, kun viimeksi oli ihania työkamuja nähnyt! Mun pöydässä oli suomalaisheppu, joka jaksoi vaan selostaa Euroviisuista koko pöytäseurueelleen. Teki mieli huikata jotain, mutta tyydyin vain hymyilemään hölmösti. Siitähän mulla maksetaan, ei kulttuurikommenteista.

Mun pikkusiskoista pienempi täyttää 1-8 huomenna! Paska mäihä, mulle sä taukki oot silti aina 7-v ja nukut pinnasängyssä.

Tänään paistaa aurinko niin taivaalla kun huulillanikin. Hakemuksia lentelee yhä ja alan hiljalleen tajuta taas, että mun tulevaisuus on mun.  

Joo, olen lukenut buddhalaiskirjallisuutta. Tahdontahdontahdon Suomeen edes viikoksi.

Olipas taas poukkoilevaa, mutta jotkut sunnuntaiaamut vain ovat sellaisia. 

Niin ja joo, ehkä 7-vuotiaat eivät sittenkään pinnasänkyjä tarvitse. Muistikuvat ovat huteria mutta sinnikkäitä, myönnetään.  

Olisikohan mitään keinoa saada yhteen kaksi kenties lempparipuhujaani - Tarja Halonen ja Michael Parkinson? Parkinson tosiaan (lievänä piikkinä kolleega Jonathan Rossille) keskittyy kuuntelemaan haastatellessaan, päällepuhumisen sijasta.

Tarja puolestaan taas tänään todisti, että hallitsee mediatilaisuudet yhä ja yhä paremmin. Tietäisipä vaan, miten monta ajatusta hänkin joutuu pääkoppansa sisään ikuisesti jättämään ollakseen poliittisesti korrekti. Hän tekee hommansa laadukkaasti, semi-spontaanisti ja rauhallisesti.

Vaikka kylläpä Tarjan Jonathan Rossinkin sohvalla mielelläni näkisin. 

Jotenkin en osaa uskoa, että Gordon Brown’ta saisi millään mediakoulutuksellakaan Tarjan tasolle puhumisen taitojen suhteen.

Ja hieman asiasta poiketen, tänään oli tappavintappavin kuntosalikäynti. 1,5h sali-cardion jälkeen taukkina tepastelin vielä tunnin spinning-tunnille. Ei siinä mitään, mutta vetäjä oli orjapiiskuri, eikä mulla riittänyt energiaa. Se oli ilkeäilkeäilkeä. Mutta tietty heti kotiin kävellessä olin sille jo kiitollinen.

Loppuviikosta on jopa töitä. Korkea aika jo. 

Eli kuulinpa juuri äsken, että se Pariisin Air Show, minne lupauduin hommiin, kestääkin nyt odotettua pidempään - yhteensä reissussa ollaan 11 päivää. Kahisevaa siispä tippuu 800 puntaa. Suomennettuna: en joudu kadulle, en joudu kadulle, en joudu kadulle.

Vaikka nämä kadut ihania ovatkin.

Niin ja tosiaan kamalaahan tuosta jutusta sinänsä tekee sen, että kyseinen härdelli esittelee uusimpia sota- yms. lentokoneita/palveluita yrityksille ja etenkin jenkeille. Eli siispä minäkin sodanvastustajana olen näin mukana antamassa (olisi se sitten kuin pieni tahansa) panokseni sotaleikkien mahdollistamiseksi. Mutta toisaalta kaipa minä panokseni sodalle annan joka hetki, jolloin en ole protestoimassa tai tekemässä asialle jotain konkreettisesti.

Tänään lähti hakemukset muunmuassa Kiinaan, metroseksuaali-miestenlehteen ja pariin muuhun. Piru mikä ala tämäkin on.

… No ei töitä ainakaan, mutta sadetta senkin edestä. Salille olen silti jotenkin saanut itseni joka toinen päivä ohjattua, tänään tosin tulee poikkeus rytmiin.

Töistä puheenollen, hakemuksia tulee läheteltyä kymmeniä päivässä. Pari rimanalitustakin ollut, mm. keikka The X Factorissa (laulaminen luultavasti meille työntekijöille vapaaehtoista), pesti kristillisradion avustajana, ja kaikenmaailman sielunsyöjämainostajien toimistoassareita. Kituuttaminen onneksi sujunut aika hyvin, joten rahat ainakin vielä riittänee.

Ja kaipa sitä on mainittava ne Viisutkin sitten koko muun maailman nettijulkaisujen tavoin: mulle tarjottiin juttuideaa Euroviisuista yhteen jenkkinettilehteen. Hmm. Onneksi sentään sarkasmia ei pidä säästellä, mutta vaikea silti keksiä mitään sellaista, mitä viisuhässäkästä olisi jo sanottu. Sitä paitsi olisi reippaasti helpompi kirjoittaa ne reilut 1000 sanaa, jos Ukraina olisi vienyt voiton.

Äh kun olisi jotain elämää, mistä kertoa. T:tä ei lasketa, eikä muitakaan matelijoita.

Kämppis aamulla hirmuiseen sateeseen uskaltautuessaan (mä pidän toistaiseksi mörrimöykky-päivää) laittoi pikkuiset jalkansa kenkiinsä, ainoastaan löytääkseensä sieltä kuolleen pikkuhiiren. Kiljaisi kerrankin.

Mun viikko on siis alkanut oih-niin-mainiosti. Menisiköhän sitä jo heti repimään tämän viikon sivut kalenterista ja asettamaan kaikki ajanmittarit ensi viikkoon?